Se on siis oikeasti musta rinne!

Rinteiden vaikeusasteitahan kuvataan tunnetusti väreillä musta, punainen, sininen ja vihreä. Pyhälläkin värikartta on ihan kohtuullisesti edustettuna.Pyhän kohdalla tulee usein kerrottua, että täältä löytyy tarpeeksi haastetta vähän kokeneemmallekin laskijalle...

Heti aluksi muistetettakoon, että minä olen siis hotelliyrittäjä enkä rinneyrittäjä, joten sen tarkempaa analyysiä en noista rinteiden väreistä tule tekemään. Itse yritän tulla alas sen rinteen, joka kohdalle sattuu, suksilla tai ilman. Ja alhaalla mietin, kannattaako tuota kokeilla uudestaan.

Esimerkiksi, Huttu-Ukkohan ei mielestäni ole minkään värinen rinne. Se ei ole rinne ensinkään, vaan PUDOTUS. Rinteessä minulla tulee mielestäni olla edes mahdollisuus kaatumisen jälkeen pysäyttää liuku alaspäin mutta Huttu-Ukko ei tätä tarjoa. Sen ominaisuuksiin kuuluu, että kun vedät lipat ylhäällä, niin voit kerätä kamasi sitten rinteen alaosassa. Ehkä silmäkulma tai kylki mustana...hmmm...jos se väri muuten tuleekin siitä.

Nyt Pyhän värikartta saa toisenkin mustan rinteen. Sen näki pari viikkoa sitten jo kaukaa, värin mukaan lukien. Todellakin musta! Juuri tällä hetkellä rinnettä peittää pieni lumivaippa ja näkyyhän siinä jo ensimmäiset laskujäljetkin. Kukahan lie onnekas (vai hullu?) kävi korkkaamassa rinteen viikonloppuna?

Kaiken kaikkiaan, tuo uusi rinne sijoittuu ihan mielettömälle paikalle. Uudesta hissistä suoraan rinteeseen ja välillä voi piipahtaa täällä meillä syömässä. Eli nyt vain avajaisia odotellessa!
Viralliset avajaisethan pidetään 4.12. mutta laskemaan päästään jo marraskuun puolella. Tervetuloa!

- Johanna

Häkellyttävä ensilumi

Miten se sitten voikin joka vuosi olla yhtä riemastuttavaa? Siis nähdä, kun ensimmäiset lumihiutaleet putoavat taivaalta. Se kyllä saa pasmat täysin sekaisin sekä aikuisilta, että lapsilta. Ainakin tunturiyrittäjien kotona...

Tuntuisi, että tässä iässä olisi jo nähnyt lunta tarpeeksi mutta ei. Joka kerta, kun näen talven ensilumen, niin löydän itseni pihalta nauttimassa lumisateesta. On jotenkin rauhoittavaa nähdä hiutaleiden hiljalleen leijailevan taivaalta. Tuossa vaiheessa en muista, että tulen jälleen kolmen kuukauden päästä sadattelemaan lumituiskussa kolatessani autoa esiin hangen keskeltä. Tai, että rukoilen "syöksysämpylääni" (tällä nimellä olen ristinyt vm -86 olevan Mitsuni) 38 asteen pakkasessa käynnistymään.

Minussa ensilumi saa aikaan oikein kunnon työkipinän. Se on varma merkki siitä, että kohta tunturissa käy taas vilske ja sekös saa meikäläiset innostumaan. Ja tänä vuonna, kun lisänä ovat vielä tulevat uudistukset hissi- ja rinnepuolella, niin sehän tuntui, että pitää kaivaa suksetkin saman tien varastosta.

Minulle ensilumen sataminen on tällä hetkellä sormia syyhyttävää mutta en kyllä uskalla kysyä työmaiden vetäjiltä ovatko he asiasta yhtä innoissaan. Jokainen voi varmaan kuvitella itsensä roikkumaan 17 metrin korkeuteen hissitolppaan, kun alla on kohtuullisen jyrkkä rinne, tuuli viuhuu korvissa ja nasauttelee kivikovia "hiutaleita" silmille. Siinä voi riemu ensilumesta olla kohtuullisen kaukana...

Me nautimme kuitenkin lumesta täysin siemauksin. Ensimmäinen lumiukko nököttää jo etupihalla. Se on tosin kuorrutettu vihreällä "karvalla". Parin sentin lumen alta löytyy vielä jotain joka muistuttaa menneestä kesästä.

Ps. Ensi kerralla pääsette itse näkemään, että musta rinne voi todellakin olla musta...

- Johanna

Ruskaa ja revontulia

Sain viime viikonloppuna jälleen muistutuksen siitä, mikä tästä Lapista tekee niin ihmeellisen. Ja kuinka se osaakaan sitten valita hetken, jolloin siitä muistuttaa. Revontulet ovat sitten käsittämättömän kauniita.

Lähdimme tosiaan perjantaina vieraidemme kanssa kohti tunturin huippua, Ravintola Tsokkaan. Iso osa vieraistamme oli ensimmäistä kertaa Lapissa, ja kuten arvata saattaa, ruska oli jo lumonnut heidät täysin. Mutta enpä osannut arvata, että illalla pääsisimme jälleen osaksi todellista Lapin taikaa.

Illallinen sujui rauhallisissa merkeissä ja sää ulkona oli aivan uskomattoman kirkas. Päätimme kahvikupposten kera siirtyä terassille ihailemaan taivaalla mollottavaa kuuta. Ja sieltä ne sitten ilmestyivät kuin tilauksesta, upeat revontulet! Ei muuta kuin äkkiä valot pois terassilta. Siellä sitten seisoimme, kaikki viisitoista henkeä, keskellä äärimmäistä pimeyttä, seuraten kuinka vihreät tulet täyttivät koko taivaan. Hetki, joka syöpyi varmasti kaikkien mieleen lähtemättömästi.

Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun revontulet näkyivät kunnolla näiden kahden vuoden aikana, kun olemme täällä olleet. Ei se ole ihme, että ihmisiä tulee ympäri maailmaa näiden luonnonilmiöiden perässä. Tunnelma vie mennessään täällä asuvankin. Ja vaikka revontulet pikkuhiljaa siitä haalistuivat, niin se ei haitannut. Pimeys toi mukanaan toisenkin tuliaisen, nimittäin tähtiä tuikki taivaalla ihan mieletön määrä. Siellä sitä sitten täristiin koko porukka kolean syysilman kourissa ja haettiin taivaalta tuttuja tähtikuvioita.

Seuraavana iltana veimme myös lapset ihailemaan tähtitaivasta. Ilokseni huomasin, että pimeys, tähdet ja mahdollisuus nähdä revontulia, tempaisi heidätkin mukaansa. Siellä seisoimme terassilla, kiikarit kourassa ja katselimme Jupiteria ja sen kuita. Unohtumattomiin elämyksiin ei aina tarvita ihmeellisiä vempeleitä. Toisinaan pysähtyminen riittää.
PS. Kuvassa meidän Petra-tyttönen nauttimassa ruskasta

Johanna

Niistä tulevista uusista "kapuloista"

Olen istunut toimiston ikkuna auki jo useita viikkoja. Jaa, että miksi? En ainakaan siksi, että olisi ollut liian kuuma. Täällä sellaisia päiviä tuntuu olevan harvassa. On vain yksinkertaisesti niin ihana kuunnella koneiden aiheuttamaa kolinaa rinteessä. Siitä tietää, että ensi kauteen lähdetään aivan uusissa tunnelmissa, UUDELLA HIIHTOPYHÄLLÄ!

Toimiston ikkunastani on suora näköyhteys tulevaan uuteen rinteeseen. Mielessäni olen jo aika monta kertaa tullut sen alas suksien, tai laudan, kanssa. Pari kertaa olen myös miettinyt, että kuinkahan kovaa tuollainen kaivuri tulisi mäkeä alas nyt kesäaikaan... On sen verran huiman näköistä tuo kaivuuhomma, että täytyy nostaa pojille hattua.

Rinnetyömaat ovat siis täydessä vauhdissa, eikä uuden hissin rakennus ole yhtään huonommassa jamassa. Vanha Polar-hissi on purettu jo alkukesällä, ja pari viikkoa sitten katselin ikkunasta, kun rekat toivat uuden tuolihissin tolppia. Julmetun kokoisia! En haluaisi olla se, joka kiipeää rasvailemaan pyöriä.

Tuo uusi "six pack" (hienompi nimitys tuolihissille) tulee nopeuttamaan huipulle nousua puolella. Ja, kun vielä saa istua mukavasti kuomun alla tuulelta suojassa, niin muutos entiseen hiihtokokemukseen tulee olemaan valtaisa. Vertaan siis siihen, että roikkuu vanhan Polar-hissin kapulassa, joka varsinkin yksin ylös mennessä oli suorastaan elämys. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka on asiasta tätä mieltä.

Eikä tässä rytäkässä sovi unohtaa perherinnettä.Raivaustyöt ovat hyvällä mallilla ja vanhan tuolihissin pyörityspäivät alkavat olla lopuillaan. Syksyllä se sitten suljetaan. Toivottavasti pääsemme vielä ennen sulkua pienelle "nostalgia-ajelulle"...Mitä tulevaisuus tuo hissivanhukselle tullessaan, siitä varmaan kuulemme myöhemmin.

Tuleva kausi tulee siis tulee siis viemään Pyhän kohti Suomen hiihdon huippua, ansaitusti. Ja mainittakoon vielä, että ILMAN KAPULOITA! Eli ei muuta kuin tervetuloa ensi kaudella Uudelle HiihtoPyhälle!

- Johanna

Oma maa mansikka - Lapin maa mustikka

Se on varmasti puraissut minua, siis jonkin sortin lappilainen vattumato. Eihän tämä muuten voi olla mahdollista. Minä, joka olen siitä saakka kaihtanut marjanpoimintaa, kun eksyin kerran viisitoistakesäisenä Suonenjoelle mansikkatilalle töihin, olen nyt viettänyt vapaa-aikani marjastaen!

Pari vuotta sitten, kun tulin tänne, mietin mitä täällä Pelkosenniemellä oikein tehdään, jos sattuu ilmaantumaan vapaa-aikaa. Aiemmin kotini lähellä olivat uimahalli, golfkenttä, jäähalli jne. Ei ollut puutetta tekemisestä, ja oli vara mistä valita. Pelkosenniemellä harrastuspaikat ovat hieman rajatummat. On talvella kaukalo, ja sitten tietenkin kaukalo täynnä lunta, ja sitten keväällä kaukalo täynnä sohjoa (hieman kärjistetysti :)). Uimaan lähteminen vaatiikin sitten jo lähes sadan kilometrin automatkan, joten sen harrastuksen olemme jättäneet muille.

Tänä syksynä löysin itsestäni kuitenkin uuden puolen. Kävimme tyttäreni Merin kanssa kotirannassa tarkastamassa, josko löytäisimme villivadelmia. Ja löytyihän niitä, lähemmäs 10 kg! Nyt pitäisi vain keksiä, mitä niille tekee...Ja tuo vatunpoiminta innoitti katsastamaan, josko osaisin poimia myös mustikoita. Ja osasinhan minä. En ollut tiennytkään, että mustikoita voi tunturin rinteillä kasvaa niin paljon. Ja sitä paitsi, marjanpoiminta seisaallaan on ihan uutta (lue: kohtuu jyrkkiä nuo rinteet).

Oma marjastus sai huomaamaan myös uuden, arvostettavan, puolen kesäksi tunturiin jäävissä työntekijöissämme. Hyvin moni talvisesongin väestä ilmoitti suorastaan kaihtavansa kesäistä Lappia; sosiaalielämä kuulemma kuolee. Mäkärät eivät kai kavereina ole sitä puheliainta sorttia. Kesäksi tunturiin jäävät tuntuvat lähes poikkeuksetta olevan innokkaita sienestäjiä tai marjastajia, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ja ravintolatyölle luonto tarjoaakin oivan vastapainon, voi olla vain hiljaa, eikä ole pomokaan pakottamassa hymyilemään. Minä puolestani olen löytänyt vähän kuin uuden sesongin jota odottaa.

No, mustikat on nyt poimittu mutta onhan sitä vielä...seuraavaksi sieniä ja puolukoita, ja tietenkin karpaloita. Jos siis satutte eksymään tännepäin, niin olemme valmiita antamaan hyviä vinkkejä marjapaikoista. Kyllä tänne mahtuu, minun mielestäni myös kauempaa tulleita. Sen enempää kyseistä aihetta kuitenkaan kommentoimatta :).
- Johanna

Tajukankaalla - mikäs sen mukavampaa?

Aikaa on nyt PyhäUnpluggedista kulunut viikon verran, joten jospa sitä uskaltaisi kääntää ajatukset myös taaksepäin. Oli nimittäin sen verran vauhdikasta menoa aamusta iltaan, että tauko oli paikallaan. Voin kyllä kertoa olleeni Tajukankaalla - kirjaimellisesti ja monta kertaa.

Tajukangas on Aittakurun lisäksi yksi tärkeimmistä Unpluggedin konserttipaikoista. Paikka tunnetaan myös nimellä Saunakuru, tuttavallisemmin kuitenkin Tajukangas laavuineen. Saunakuru nimitystä käytetään meillä vain kerran vuodessa, kerron kohta milloin.

Tajukangas sijaitsee noin 500 metrin päässä hotellilta ja toimii normaalioloissa ulkoilmaruokailupaikkana, tulevana talvena myös jääkiipeily on osana tuotetarjontaa. "Ilta Tajukankaalla" saa kaikki hyvälle tuulelle, eikä vain nimensä puolesta. Poronkäristys laavun suojissa nuotion räiskyessä on monelle unohtumaton elämys. Varsinkin talvella, kun taivas on täynnä tähtiä ja usein myös revontulia.
Tosin, seuraavat luonnonilmiöt aiheuttavat toisinaan haastetta: 1. Pakkasta 25 astetta tai enemmän - Jäätyvät nimittäin sekä käristys että haarukka (jälkimmäinen näistä huuleen kiinni)eikä viinikään irtoa lasista kuin koputtelulla 2. Sankka lumisade - poronkäristyksen päältä joutuu ensin lapioimaan lumet ja viinikin maistuu hieman jatketulta (meidän on hyvä syyttää lumisadetta ;)). 3. Tunturin hyytävä tuuli - tätä ei voi kuvailla ja kukaan tuskin haluaa silloin miettiä ruokaa. Kuinka vain, kokemus on mieleenpainuva, joka kerta.

Kesän tapahtumista nostan siis ehdottomasti ykköseksi PyhäUnpluggedin konsertit. Tänä vuonna pääsimme nauttimaan sekä lasten konsertista, että aikuisempaan makuun suunnatusta Kari Peitsamon keikasta upeiden kelien ohella. Ja ruska-aikaan on vielä luvassa yhteislauluiltoja. En malta odottaa niitäkään!

Lupasin vielä mainita, milloin käytämme Tajukankaasta nimeä Saunakuru. On mielestämme hieman arvelluttavaa ilmoittaa, että vietämme Joulurauhanjulistuksen Tajukankaalla - Saunakuru ajaa asiansa tässä yhteydessä paremmin.

Pidemmittä puheitta "Tervetuloa viettämään iltaa kanssamme - TAJUKANKAALLA!"

- Johanna

Tapahtumaa toimiston täydeltä

Mietiskelin tänä aamuna, että mitä ihmettä keksisin tänään? Ajatukset ovat niin täynnä PyhäUnpluggedia, että ei sinne muuta ole mahtunut viime viikkoina. Kunnes huomasin, että eivät pelkästään ajatukset ole täynnä...

Kun katson ympärilleni, työpöydälläni on mm. sähkökolvi, ruuvimeisseli, kuksa, turvaliivejä, karhun lankaa ja viivakoodin lukija. Lattialta löytyy laatikkokaupalla Unpluggedin puseroita, kynttilälyhtyjä ja vaellusreppu. Mutta kun 90% noista tavaroista on ollut työkäytössä tai tulee työkäyttöön seuraavien kahden päivän aikana, niin kai ne siihen tänne kuuluvat.

Yllä oleva kaaos löytyy toimistostani lähes tulkoon aina, vain tavarat vaihtuvat. Ja eri kaaoksiin liittyy muisto jos toinenkin. Yksi parhaista on ollut, kun minua tapaamaan tullut henkilö kävelikin suoraan sisälle toimistooni. Normaalisti minua siis kysytään vastaanotosta ja ehdin vetäistä oman oveni kiinni :). Kyseinen yllättävä sisäänkävely tapahtui siis toissa keväänä Villi Länsi-tapahtumaa ennen. Ja työpöydälläni oli nahkaruoska. Ei kannata kysyä miksi mutta siinä se oli. Siinä vasta ensivaikutelmaa kerrakseen.

Toinen tapaus, jolle olen pariinkin kertaan naureskellut oli viime hiihtokauden alussa. Sesongiksi töihin tullut uusi työntekijämme tuli tervehtimään minua ja toimistoni pöydällä oli vesuri ja puukko, kiitos Pasin pikavisiitin. Joku voisi nähdä tuossa tilanteessa uuden pomonsa hieman arvelluttavana tyyppinä...

Kaikki tämä taitaa kuitenkin olla olennainen osa sitä ihanaa yrittäjän arkea. Työpäivät ovat taatusti vaihtelevia, kun käy välillä kolvin kanssa koristelemassa lahjakuksan tai vesurin kanssa siistimässä piha-alueita tai sitten löytää aivan uskomattoman kauniin rakkakiven (kuvassa), joka on pakko ottaa talteen. Ei tässä pääse tylsistymään. Ja miksiköhän kirjoitin tästä? Ehkä varoituksen vuoksi, jos vaikka sattuu, että sinä kävelet sisään Unpluggedin aikana.

Johanna