Miten se sitten voikin joka vuosi olla yhtä riemastuttavaa? Siis nähdä, kun ensimmäiset lumihiutaleet putoavat taivaalta. Se kyllä saa pasmat täysin sekaisin sekä aikuisilta, että lapsilta. Ainakin tunturiyrittäjien kotona...
Tuntuisi, että tässä iässä olisi jo nähnyt lunta tarpeeksi mutta ei. Joka kerta, kun näen talven ensilumen, niin löydän itseni pihalta nauttimassa lumisateesta. On jotenkin rauhoittavaa nähdä hiutaleiden hiljalleen leijailevan taivaalta. Tuossa vaiheessa en muista, että tulen jälleen kolmen kuukauden päästä sadattelemaan lumituiskussa kolatessani autoa esiin hangen keskeltä. Tai, että rukoilen "syöksysämpylääni" (tällä nimellä olen ristinyt vm -86 olevan Mitsuni) 38 asteen pakkasessa käynnistymään.
Minussa ensilumi saa aikaan oikein kunnon työkipinän. Se on varma merkki siitä, että kohta tunturissa käy taas vilske ja sekös saa meikäläiset innostumaan. Ja tänä vuonna, kun lisänä ovat vielä tulevat uudistukset hissi- ja rinnepuolella, niin sehän tuntui, että pitää kaivaa suksetkin saman tien varastosta.
Minulle ensilumen sataminen on tällä hetkellä sormia syyhyttävää mutta en kyllä uskalla kysyä työmaiden vetäjiltä ovatko he asiasta yhtä innoissaan. Jokainen voi varmaan kuvitella itsensä roikkumaan 17 metrin korkeuteen hissitolppaan, kun alla on kohtuullisen jyrkkä rinne, tuuli viuhuu korvissa ja nasauttelee kivikovia "hiutaleita" silmille. Siinä voi riemu ensilumesta olla kohtuullisen kaukana...
Me nautimme kuitenkin lumesta täysin siemauksin. Ensimmäinen lumiukko nököttää jo etupihalla. Se on tosin kuorrutettu vihreällä "karvalla". Parin sentin lumen alta löytyy vielä jotain joka muistuttaa menneestä kesästä.
Ps. Ensi kerralla pääsette itse näkemään, että musta rinne voi todellakin olla musta...
- Johanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti