Sain viime viikonloppuna jälleen muistutuksen siitä, mikä tästä Lapista tekee niin ihmeellisen. Ja kuinka se osaakaan sitten valita hetken, jolloin siitä muistuttaa. Revontulet ovat sitten käsittämättömän kauniita.
Lähdimme tosiaan perjantaina vieraidemme kanssa kohti tunturin huippua, Ravintola Tsokkaan. Iso osa vieraistamme oli ensimmäistä kertaa Lapissa, ja kuten arvata saattaa, ruska oli jo lumonnut heidät täysin. Mutta enpä osannut arvata, että illalla pääsisimme jälleen osaksi todellista Lapin taikaa.
Illallinen sujui rauhallisissa merkeissä ja sää ulkona oli aivan uskomattoman kirkas. Päätimme kahvikupposten kera siirtyä terassille ihailemaan taivaalla mollottavaa kuuta. Ja sieltä ne sitten ilmestyivät kuin tilauksesta, upeat revontulet! Ei muuta kuin äkkiä valot pois terassilta. Siellä sitten seisoimme, kaikki viisitoista henkeä, keskellä äärimmäistä pimeyttä, seuraten kuinka vihreät tulet täyttivät koko taivaan. Hetki, joka syöpyi varmasti kaikkien mieleen lähtemättömästi.
Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun revontulet näkyivät kunnolla näiden kahden vuoden aikana, kun olemme täällä olleet. Ei se ole ihme, että ihmisiä tulee ympäri maailmaa näiden luonnonilmiöiden perässä. Tunnelma vie mennessään täällä asuvankin. Ja vaikka revontulet pikkuhiljaa siitä haalistuivat, niin se ei haitannut. Pimeys toi mukanaan toisenkin tuliaisen, nimittäin tähtiä tuikki taivaalla ihan mieletön määrä. Siellä sitä sitten täristiin koko porukka kolean syysilman kourissa ja haettiin taivaalta tuttuja tähtikuvioita.
Seuraavana iltana veimme myös lapset ihailemaan tähtitaivasta. Ilokseni huomasin, että pimeys, tähdet ja mahdollisuus nähdä revontulia, tempaisi heidätkin mukaansa. Siellä seisoimme terassilla, kiikarit kourassa ja katselimme Jupiteria ja sen kuita. Unohtumattomiin elämyksiin ei aina tarvita ihmeellisiä vempeleitä. Toisinaan pysähtyminen riittää.
PS. Kuvassa meidän Petra-tyttönen nauttimassa ruskasta
Johanna
