Hiihtosesonki - Nytkö se jo loppuu?

Ei voi olla tosi! Siis kaksi päivää jäljellä ja sitten pitäisi muka vaihtaa kesäterään. Näin se taas meni tämäkin talvi. Tulee kyllä ikävä tuota monojen kolinaa aulatiloissa...

Hupsheijaa, tätäkö on yrittäjänä toimiminen sesonkikohteessa? Edellisessä päivityksessäni luki, että "tästä alkaa hiihtokausi" ja nyt se sitten loppuu :). Enkä ole ehtinyt blogiakaan päivittää. Tosin sehän vain tarkoittaa, että meillä on ollut oikeastikin ihan kunnon sesonki.

Näin pari päivää ennen kesään siirtymistä voi vähän jo vilkaista taaksekin päin. On ollut hienoa nähdä taas kaikki tutut täällä tunturissa lomailemassa ja nauttimassa olostaan. Ja uusi hissi on tuonut alamäkihiihtoon aivan uutta tuntua. Jo kelpaa vähän kylmemmälläkin kelillä lähteä rinteeseen.

Ja mikäs se on ollut tämän kauden puheenaihe? No lumen määrä tai siis sen puute! Tänä vuonna lunta on kyllä ollut ennätyksellisen vähän täällä Itä-Lapissa. Etelä-Suomi nappasi siinä tilastossa pidemmän korren. Se kuitenkin tarkoittaa, että tuleville vuosille riittää uusia, hiihdosta kiinnostuneita. Tulkaahan kaikki vain tänne Pyhälle sitten jatkamaan hyvin alkanutta harrastusta.

No mitäs me meinaamme nyt viikonlopun jälkeen? Nyt nautitaan viimeisistä laskukeleistä, tosin ikkunasta katsellen mutta kuitenkin. Toukokuuksi suljemme hotellin ovet hetkeksi ja laitamme paikkoja kesäkuntoon. Ja jospa sitä ehtisi hieman lomaillakin. Jos vaikka suuntaisi itse käymään etelässä ja seuraisi, kun muut paiskivat vuorostaan hommia oman sesonkinsa keskellä. Suomi on pitkä maa, jossain on aina sesonki, eikö vain?

- Johanna

PS. Kiitos vielä kaikille upeasta talvesta ja oikein railakasta Vappua! Ja saa meitä tulla tervehtimään kesälläkin!

Tästä alkaa hiihtokausi!

Hei, ei saa juosta sisällä! Syöhän nyt! Missä Jere on? Mihin sinä ehdit hanskat hukata?...respassa meinaa naurattaa. Se on sitten hiihtoloma-aika :)!

Kevät alkaa olla käsillä. Ainakin se tunne minulle tulee, kun hiihtolomat alkavat. Tunturi tulee täyteen vilskettä lomailijoiden myötä ja samoihin aikoihin alkaa myös aurinko viihtyä taivaalla pidempään. Paras hiihtokausi alkaa tästä ja seuraavan kerran tunturi rauhoittuu toukokuussa.

Hiihtolomalaisten myötä saamme tunturiin jälleen uuden, ihanan ryhmän asiakkaita. Respasta löytyy päivä päivältä enemmän löytötavaroita (hanskoja, pipoja, kaulahuiveja, nalleja) ja vanhemmat käyvät näitä metsästämässä. Asiakaspalvelussa pääsee vastaamaan hyvinkin haastaviin kysymyksiin, kuten "miksi sinä joudut tekemään töitä, kun aurinko paistaa?" tai "arvaa mikä tämä on?" (kun näytetään piirustusta, josta et ole ihan varma kummin päin sen kuuluu olla). Tuo kaikki kuuluu siihen pienempien lomalaisten osastoon.

Nuorison kanssa matkustavat vanhemmat näyttävät pääsevän vähän helpommalla. Aamulla kouraan annetaan taskuraha ja seuraavan kerran nuorisoa näkee illalla rinteiden sulkeuduttua. Ja päivän ohjelma on taatusti ollut mieluisa. Päivän aikana tätä porukkaa näkee vain pistäytymässä pikaisesti burgerilla tai pizzalla.

On kiva huomata ihmisten aidosti rentoutuvan lomaviikon aikana. Saapumispäivänä tunnelma on usein kaikkea muuta kuin rentoutunut päivän matkustamisen jälkeen. Kaikkia väsyttää, on nälkä ja auton tavaralastin purkaminen kauhistuttaa. Tunnistitko tuosta muuten oman lomasi ensimmäisen päivän? Loman edetessä hymyt alkavat kuitenkin olla jo herkässä. Sohvalla nautitaan rauhassa päivän lehdestä ja aamukahvista, rinteessä pysähdytään ihastelemaan avautuvia maisemia ja illalla ruokaillaan ja pelaillaan vaikka pingistä. Muutos on huomattava. Loma on tehnyt tehtävänsä ja ihminen osaa taas nauttia hetkestä. Ja tuostakos me saamme itse onnistumisen tunteita! Olemme taas palauttamassa yhden asiakkaan kotiin virkistyneenä ja levänneenä :).

Mukavaa ja virkistävää lomaa kaikille!

- Johanna

Huttu-Ukko - kuka?

Isokuru, Karhunjuomalampi, Uhriharju, Noitatunturi, jne. Listaa voisi jatkaa näin parin vuoden tunturiolon jälkeen jo aika pitkälle ja jokaiselle nimelle löytyy oma tarinansa. Mielenkiintoisimpien joukossa tarina Huttu-Ukosta. Tiesitkö, että tarinan mukaan Huttu-Ukko on niin suuri, että Ukon sauvojen sompien väli on toista metriä leveä?

Huttu-Ukon kerrotaan asustavan Huttu-järven erämaassa. Hän ilmaantui ensimmäisen kerran Huttulan tilan rakennustyömaalle 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tilalliset Reeti ja Petti osasivat arvostaa Huttu-järven erämaan tarjoamia mahdollisuuksia. Samoin arvostivat he tätä riskiä hanslankaria, joka ilmestyi rakennustyömaalle aamuhämärissä ja häipyi päivän vaaletessa. Hirsikehikko nousi hyvällä vauhdilla.

Vuosien myötä vaihtui myös Huttulan tilan omistajuus (näistä jokaisesta löytyy omat tarinansa, jotka pysykööt teiltä vielä salassa). Eivätkä välit Huttu-Ukkoon olleet kaikilla yhtä lämpimät. Kuuleman mukaan erämaan Ukolla on tietyt säännöt. Jos sääntöjä ei noudata, on parempi lähteä tilalta. Viimeiset lähtivät kuulemma, kun ovet eivät pysyneet kiinni köydelläkään.

Kaikista tarinoista huolimatta, Huttu-Ukkoa pidetään kuitenkin ensisijaisesti Pyhätunturin suojelijana, jota ei tarvitse pelätä. Kerrotaan mm. että kun 1950-luvulla Pyhätunturille rakennettiin ensimmäinen radiomasto, oli maston kanssa jatkuvasti ongelmia, masto huojui ja kuuluvuus oli huono. Joku oli maininnut, että onkos maston pystytykselle muistettu kysyä Huttu-Ukolta lupaa? Silloisen Yleisradion pääjohtajan Eino S. Revon kerrotaan todenneen, että sehän on pojat sillä lailla, että Huttu-Ukolle annetaan oma telekkari, että se tietää mistä on kysymys. Televisio vietiin soutamalla keskelle Huttu-järveä ja paiskattiin järveen. Perään todettiin, että siinä on Huttu-Ukollekin tv, että saa sitä katsella. Sen jälkeen on masto saanut olla rauhassa. (Lainaus Pyhä-Luoston Luontokansiosta)

Että tällaisia tarinoita...Nyt saatat miettiä, että miten tämä kaikki liittyy yrittämiseen tunturissa. Mielestämme nämä tarinat ovat oleellinen osa Pyhätunturia ja mielenkiintoista kerrottavaa myös asiakkaillemme. Ja voihan olla, että uuden tarinan toivossa palataan kyläilemään samaan paikkaan. Ja muuten, eikö ole mukavaa, kun nyt tietää, mitä on Huttu-Ukko-rinteen nimen taustalla?

- Johanna

Kisasuksia ja numerolappuja

Yksi kova sesongin piikki on jälleen takanapäin. Joulu ja Uusi Vuosi täyttivät tunturin kotimaisista ja ulkomaisista juhlijoista ja töitä on tullut paiskittua aika lailla kellon ympäri. Ja uusi vuosi aloitettiin kisojen merkeissä...¨

Kaksi asiakasryhmää yhtä aikaa tunturissa, joiden päivärytmit ovat kuin yö ja päivä. Tuo lause paketoi viime viikon aika lailla. Tunturissa näkyi edelleen itänaapurin kilvillä varustettuja autoja joka toisen mökin pihassa, kun paikalle ilmestyvät Audi-cupin kisaajat huoltojoukkoineen. Hulina oli taattu. Vuorokausi päättyy aamutunneilla, kun viimeiset juhlijat lähtevät nukkumaan ja alkaa samalla kellonlyömällä, sillä kisaajat aloittavat valmistelut päivän koitoksiin. Olen aina välillä miettinyt, että monetkohan sukset yksi kisaaja keskimäärin omistaa? Tuo johtuu siitä, että hotellin käytävillä ja suksivarastoissa on vähintään kolminkertainen määrä suksia asukkaisiin verrattuna.

Aamun aikana vastaanotto vastaa parin tunnin ajan kysymyksiin: "Millainen keli?" ja "Pyörivätkö kaikki hissit?" vähintään kerran minuutissa. Ja onhan niitäkin aamuja koettu, että hissit eivät tosiaan kelin vuoksi pyöri. Silloin vastaillaan samoihin kysymyksiin muutama tunti enemmän. Lievää turhautumista on tuolloin havaittavissa puolin jos toisin :).

Muita kisoihin olennaisesti liittyviä piirteitä ovat numerolaput. Suuri osa asiakkaista on numeroitu. Ja ne joita ei ole, kulkevat usein paikan päällä nilkkohin ulottuva toppatakki päällä...luokittelu: valmentaja tai kisaorganisaatio. Loput, jotka eivät omaa edellämainittuja tunnusmerkkejä, kulkevat kuitenkin niin tiiviisti yhdessä heidän kanssaan, että luokittelu kisaporukkaan on helppoa.

Kaiken kaikkiaan, kisoja on vaikea kuvailla, ne kannattaa tulla kokemaan paikan päälle. Töissä olevalle haasteita riittää, sillä kun kelien armoilla ollaan, niin mitä tahansa voi tapahtua. Aikataulumuutoksiin on syytä varautua, ja lähes poikkeuksetta ne muuttuvatkin vähintään kerran päivässä. Mutta kun sen tietää jo etukäteen, niin siitä ei revi turhaa stressiäkään. Kisat tuovat tunturiin mahtavan hulinan ja urheilujuhlan tuntua, joten ovat äärimmäisen tervetullut piristys. Huhtikuussa vuorossa ovat seuraavat iso kisat, nimittäin SM-kisat sekä AUDI-cup finaalit. Viimeistään tuolloin kannattaa tulla paikan päälle nauttimaan kisahuumasta.

Ps. Kuvassa on muuten Merle Soppela, jonka edesottamuksia seurataan ympäri maailmankin silmä tarkkana. Pyhätunturilla kuitenkin aivan erityisesti...

- Johanna

Äiti, missä mun sukket on?

Meiltä kysytään aina välillä, että mitä ihmettä te teette siellä tunturissa, kun ette tee töitä? Mitäs luulisitte?

Viikonloppuna se tapahtui, nuorimmaisemmekin päätti tutustua laskettelun saloihin. Ja ihan oma-aloitteisesti! Kaksi vanhinta paloivat halusta päästä lauantaina rinteeseen ja sehän tarkoitti, että koko perhe pakkautui autoon ja nokka kohti tunturia.

Ensimmäistä kertaa, kun kauden alussa ollaan liikenteessä, niin alkuvalmistelut ottavat hieman enemmän aikaa...
Täti:"Tulehan lähemmäs ja katso kameraan." (Valokuvaus kausikorttia varten Pisteellä)
Meri:"Hei, ei se ota kuvaa, kun se valo ei räpsähdä!".
Täti:"Ottaa se, tässä ei ole salamavaloa."
Meri:"Oho, mun kännykässäkin on salamavalo ja siinä ei! Tulikohan siitä nyt varmasti hyvä?"
Täti: "Joo, valmista tuli. Ja sitten seuraavat."
(Tässä vaiheessa tuli isällekin haastetta, kun oli muistettava lasten syntymäajat)

Ja sitten vuorossa monot ja sukset. Ainakin meidän lapset tuntuvat kasvavan maata myöten, sen verran tiuhaan vaihtuu monon koko eli vuorossa oli vähän sovitusta. Aleksi, 2,5-vee, istuu vielä hissukseen ja tiirailee monohyllyjä ja seuraa tyttöjen monorallia.
Sitten kuuluu hiljainen: "Äiti, missä mun movot on?". No, kun kerran vuokraamossa ollaan, niin samahan tuo on käyttää monoja jalassa ensimmäistä kertaa ja vähän totutella niillä kävelyyn. Ensin poitsu seisoo tikkusuorana monot jalassa ja tuijottaa jalkoja. Hieman taitavat painaa...Mutta mitä vielä, poika lähtee tepastelemaan pitkin vuokraamoa monojen kanssa (ensiaskeleet tooooodellla huteran näköistä menoa mutta nopeasti löytyy sopiva tekniikka). Tytöt keräävät jo mukaansa sopivat sukset ja lähtevät isän kanssa kohti rinnettä.

Tässä vaiheessa ajattelin, että jospa alkaisin riisua Aleksilta monoja mutta hän käveleekin suksihyllyille ja kysyy: "Äiti, missä mun sukket on?".
Äiti: "Jos nyt vain testataan monoja ja ensi kerralla otetaan suksetkin."
Kysymys toistetaan hieman painokkaammin ja alahuuli jo vähän väpättäen: "Missä mun sukket on?"
Miten siinä kieltäydyt, kun toinen on niin kovasti menossa rinteeseen, joten hyllystä sopivat sukset mukaan ja totuttelemaan.

Ja hienostihan se meni, lukuunottamatta hikoilua, joka tuli kantaessani Aleksia ylös mäkeä :). Sen verran oli nimittäin huteraa seisomista, että päätimme jättää naruhissinkin väliin. Pari laskua isän jalkojen välissä ja kyllä oli itsetunto kohdallaan. "Isi ei auttaa, minä itte!" Jospa ei kuitenkaan...
Onneksi asiasta päästiin yhteisymmärrykseen ja tunti vierähti suksilla oikein mukavasti.
Tytöt, Meri 7-v. ja Petra 5-v., menivät ylös alas kuin vanhat tekijät. Meri kävi isän kanssa testaamassa Polar-rinnettäkin. Jyrkällä kuultua: "Isi, mua ei pelota ollenkaan, kunhan en vain katso alaspäin!" Taktiikka tuokin!

Kaiken kaikkiaan meillä oli rinteessä aivan upea päivä! Eli siis jos kysytään, että mitä täällä tehdään, kun ei olla töissä, niin LASKETELLAAN!
- Johanna

Meneehän tää lento Pyhän Avajaisiin?

Nyt se on vihdoin tapahtunut, Uusi HiihtoPyhä on avattu! Ja nämä avajaiset muuten muistetaan...

Uusi PyhäExpress-tuolihissi sekä uusi FIS-rinne avattiin onnistuneesti eilen mahtavien juhlallisuuksien kera. Päivää voi kuvata aika osuvasti yhdellä lauseella: "Ai, mikä aikataulu?"

Torstai-iltana tunturissa oli täysi tohina valmistelujen vuoksi ja aikataulut selvillä. Perjantaina hissi avataan kello 14 ja nautitaan Uudesta HiihtoPyhästä oikein kunnolla. Vaan kuinkas kävikään? Aamulla puhelimet alkoivat piristä, kun Rovaniemelle lentävistä asiakkaistamme iso osa lennätettiinkin lakon vuoksi Ouluun, osa Kittilään ja taisipa osa tulla myös Kajaanin kautta. Ja kuin pisteenä ii:n päälle, tunturissa puhalsi aika mojova tuuli, liian kova hissin avaukselle. Hupsista heijaa, tiedossa oli mielenkiintoinen päivä!

Meille tämä tiesi pieniä järjestelyjä jatkokuljetusten kanssa ja asiakkaamme saivat nauttia Lapin maisemista muutaman tunnin linja-autoissa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: saimme vieraat pienen viivästyksen jälkeen tunturiin ja onneksi kaikki olivat edelleen intoa ja juhlatunnelmaa täynnä. Ja jotta kaikki pääsisivät nauttimaan myös hissin avauksesta, siirtyivät juhlallisuudet parilla tunnilla eteenpäin, kello 16:een. Ja kuin tilauksesta, myös tuuli tyyntyi!

Kello 16 saimme olla todistamassa, kun mahtavien jätkänkynttilöiden loistaessa avattiin uusi PyhäExpress! Oli upeaa nähdä asiakkaat jonossa sukset jalassa ja tuolit pyörimässä kohti huippua. Kaikki aamun kiireet unohtuivat saman tien. Ja iltakin oli yhtä juhlaa. Tupa täynnä enemmän ja vähemmän tuttuja kasvoja, iloisia ilmeitä ja lasien kilistelyä. Ja Koop piti tunnelman katossa yömyöhälle. Tästä ei kauden aloitus enää parane!

Ja nyt...minun vuoroni! Monot ja sukset jalkaan, kypärä päähän ja testaamaan, miltä tuntuu MATKA HUIPULLE!

- Johanna

Pyhätunturilta maalikylille-SkiExpoon mars!

Helsinki? No se on se paikka, jossa yhdessä talossa asuu enemmän ihmisiä kuin koko Pelkosenniemellä on asukkaita ja, jossa messuhalli on aina täynnä tunnelmaa...SINNE SIIS!

Heti aluksi täytyy myöntää, että on ihailtavaa, että löytyy ihmisiä, jotka pysyvät täysjärkisinä asuessaan kaupungissa. Minusta ei siihen taitaisi olla. Tuntuu, että aivot eivät ehdi pysähtyä hetkeksikään siinä taustahälyssä. Tosin huomasin juuri, että onhan Kemijärvikin "kaupunki" mutta se on jo toisen blogikirjoituksen aihe... Pyhällä nautin siitä, että minulla on mahdollisuus kävellä muutama sata metriä, ja hiljaisuus on täydellinen.

Toinen asia, jota Pyhätunturilla ei tarvitse pelätä on eksyvänsä autolla tai ajavansa ykssuuntaista katua väärään suuntaan. Meillähän kaikki tiet ovat peräkkäin. Ja ruuhkaksi voi jo kutsua sitä, kun vastaan tulee enemmän kuin viisi autoa kahdenkymmenen kilometrin matkalla. Yleensä näen tuolla matkalla enemmän poroja.

Tällaisina muutaman päivän kerta-annoksina kaupunkielämä on kuitenkin täydellistä! Ja miksi olemme nyt Helsingissä? No, tietenkin SkiExpossa! Talviurheilutapahtuma, jota en missaisi mistään hinnasta. Muutaman päivän aikana messuhalliin änkeää mahdoton määrä kaikesta lumeen liittyvästä kiinnostuneita ihmisiä. Saamme tavata liudan asiakkaita ja jutella tulevasta kaudesta ja uutuuksista. Ja vastata välillä tiukkaan kritiikkiinkin. Ja sitten löytyy niitä helmiä, jotka kertovat olleensa Pyhällä ensimmäistä kertaa laskemassa 60-luvulla ja muistavat, millaista oli kiivetä ensimmäistä kertaa tuolihissiin, kun siitä oli aamulla kopsuteltu jääkimpaleet irti. Nyt nämä samat alamäkihiihdosta kiinnostuneet kysyvät, että "niin onko tuossa uudessa hississä penkinlämmittimet". Kehitys on tehnyt tehtävänsä ja kysymykset muuttuvat sitä mukaa :).

Jäljellä on vielä yksi hieno päivä messuilua ja sitten nokat kohti tunturia. Lunta ja pakkasta onkin jo vähän ikävä...

-Johanna