Äiti, missä mun sukket on?

Meiltä kysytään aina välillä, että mitä ihmettä te teette siellä tunturissa, kun ette tee töitä? Mitäs luulisitte?

Viikonloppuna se tapahtui, nuorimmaisemmekin päätti tutustua laskettelun saloihin. Ja ihan oma-aloitteisesti! Kaksi vanhinta paloivat halusta päästä lauantaina rinteeseen ja sehän tarkoitti, että koko perhe pakkautui autoon ja nokka kohti tunturia.

Ensimmäistä kertaa, kun kauden alussa ollaan liikenteessä, niin alkuvalmistelut ottavat hieman enemmän aikaa...
Täti:"Tulehan lähemmäs ja katso kameraan." (Valokuvaus kausikorttia varten Pisteellä)
Meri:"Hei, ei se ota kuvaa, kun se valo ei räpsähdä!".
Täti:"Ottaa se, tässä ei ole salamavaloa."
Meri:"Oho, mun kännykässäkin on salamavalo ja siinä ei! Tulikohan siitä nyt varmasti hyvä?"
Täti: "Joo, valmista tuli. Ja sitten seuraavat."
(Tässä vaiheessa tuli isällekin haastetta, kun oli muistettava lasten syntymäajat)

Ja sitten vuorossa monot ja sukset. Ainakin meidän lapset tuntuvat kasvavan maata myöten, sen verran tiuhaan vaihtuu monon koko eli vuorossa oli vähän sovitusta. Aleksi, 2,5-vee, istuu vielä hissukseen ja tiirailee monohyllyjä ja seuraa tyttöjen monorallia.
Sitten kuuluu hiljainen: "Äiti, missä mun movot on?". No, kun kerran vuokraamossa ollaan, niin samahan tuo on käyttää monoja jalassa ensimmäistä kertaa ja vähän totutella niillä kävelyyn. Ensin poitsu seisoo tikkusuorana monot jalassa ja tuijottaa jalkoja. Hieman taitavat painaa...Mutta mitä vielä, poika lähtee tepastelemaan pitkin vuokraamoa monojen kanssa (ensiaskeleet tooooodellla huteran näköistä menoa mutta nopeasti löytyy sopiva tekniikka). Tytöt keräävät jo mukaansa sopivat sukset ja lähtevät isän kanssa kohti rinnettä.

Tässä vaiheessa ajattelin, että jospa alkaisin riisua Aleksilta monoja mutta hän käveleekin suksihyllyille ja kysyy: "Äiti, missä mun sukket on?".
Äiti: "Jos nyt vain testataan monoja ja ensi kerralla otetaan suksetkin."
Kysymys toistetaan hieman painokkaammin ja alahuuli jo vähän väpättäen: "Missä mun sukket on?"
Miten siinä kieltäydyt, kun toinen on niin kovasti menossa rinteeseen, joten hyllystä sopivat sukset mukaan ja totuttelemaan.

Ja hienostihan se meni, lukuunottamatta hikoilua, joka tuli kantaessani Aleksia ylös mäkeä :). Sen verran oli nimittäin huteraa seisomista, että päätimme jättää naruhissinkin väliin. Pari laskua isän jalkojen välissä ja kyllä oli itsetunto kohdallaan. "Isi ei auttaa, minä itte!" Jospa ei kuitenkaan...
Onneksi asiasta päästiin yhteisymmärrykseen ja tunti vierähti suksilla oikein mukavasti.
Tytöt, Meri 7-v. ja Petra 5-v., menivät ylös alas kuin vanhat tekijät. Meri kävi isän kanssa testaamassa Polar-rinnettäkin. Jyrkällä kuultua: "Isi, mua ei pelota ollenkaan, kunhan en vain katso alaspäin!" Taktiikka tuokin!

Kaiken kaikkiaan meillä oli rinteessä aivan upea päivä! Eli siis jos kysytään, että mitä täällä tehdään, kun ei olla töissä, niin LASKETELLAAN!
- Johanna

Meneehän tää lento Pyhän Avajaisiin?

Nyt se on vihdoin tapahtunut, Uusi HiihtoPyhä on avattu! Ja nämä avajaiset muuten muistetaan...

Uusi PyhäExpress-tuolihissi sekä uusi FIS-rinne avattiin onnistuneesti eilen mahtavien juhlallisuuksien kera. Päivää voi kuvata aika osuvasti yhdellä lauseella: "Ai, mikä aikataulu?"

Torstai-iltana tunturissa oli täysi tohina valmistelujen vuoksi ja aikataulut selvillä. Perjantaina hissi avataan kello 14 ja nautitaan Uudesta HiihtoPyhästä oikein kunnolla. Vaan kuinkas kävikään? Aamulla puhelimet alkoivat piristä, kun Rovaniemelle lentävistä asiakkaistamme iso osa lennätettiinkin lakon vuoksi Ouluun, osa Kittilään ja taisipa osa tulla myös Kajaanin kautta. Ja kuin pisteenä ii:n päälle, tunturissa puhalsi aika mojova tuuli, liian kova hissin avaukselle. Hupsista heijaa, tiedossa oli mielenkiintoinen päivä!

Meille tämä tiesi pieniä järjestelyjä jatkokuljetusten kanssa ja asiakkaamme saivat nauttia Lapin maisemista muutaman tunnin linja-autoissa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: saimme vieraat pienen viivästyksen jälkeen tunturiin ja onneksi kaikki olivat edelleen intoa ja juhlatunnelmaa täynnä. Ja jotta kaikki pääsisivät nauttimaan myös hissin avauksesta, siirtyivät juhlallisuudet parilla tunnilla eteenpäin, kello 16:een. Ja kuin tilauksesta, myös tuuli tyyntyi!

Kello 16 saimme olla todistamassa, kun mahtavien jätkänkynttilöiden loistaessa avattiin uusi PyhäExpress! Oli upeaa nähdä asiakkaat jonossa sukset jalassa ja tuolit pyörimässä kohti huippua. Kaikki aamun kiireet unohtuivat saman tien. Ja iltakin oli yhtä juhlaa. Tupa täynnä enemmän ja vähemmän tuttuja kasvoja, iloisia ilmeitä ja lasien kilistelyä. Ja Koop piti tunnelman katossa yömyöhälle. Tästä ei kauden aloitus enää parane!

Ja nyt...minun vuoroni! Monot ja sukset jalkaan, kypärä päähän ja testaamaan, miltä tuntuu MATKA HUIPULLE!

- Johanna

Pyhätunturilta maalikylille-SkiExpoon mars!

Helsinki? No se on se paikka, jossa yhdessä talossa asuu enemmän ihmisiä kuin koko Pelkosenniemellä on asukkaita ja, jossa messuhalli on aina täynnä tunnelmaa...SINNE SIIS!

Heti aluksi täytyy myöntää, että on ihailtavaa, että löytyy ihmisiä, jotka pysyvät täysjärkisinä asuessaan kaupungissa. Minusta ei siihen taitaisi olla. Tuntuu, että aivot eivät ehdi pysähtyä hetkeksikään siinä taustahälyssä. Tosin huomasin juuri, että onhan Kemijärvikin "kaupunki" mutta se on jo toisen blogikirjoituksen aihe... Pyhällä nautin siitä, että minulla on mahdollisuus kävellä muutama sata metriä, ja hiljaisuus on täydellinen.

Toinen asia, jota Pyhätunturilla ei tarvitse pelätä on eksyvänsä autolla tai ajavansa ykssuuntaista katua väärään suuntaan. Meillähän kaikki tiet ovat peräkkäin. Ja ruuhkaksi voi jo kutsua sitä, kun vastaan tulee enemmän kuin viisi autoa kahdenkymmenen kilometrin matkalla. Yleensä näen tuolla matkalla enemmän poroja.

Tällaisina muutaman päivän kerta-annoksina kaupunkielämä on kuitenkin täydellistä! Ja miksi olemme nyt Helsingissä? No, tietenkin SkiExpossa! Talviurheilutapahtuma, jota en missaisi mistään hinnasta. Muutaman päivän aikana messuhalliin änkeää mahdoton määrä kaikesta lumeen liittyvästä kiinnostuneita ihmisiä. Saamme tavata liudan asiakkaita ja jutella tulevasta kaudesta ja uutuuksista. Ja vastata välillä tiukkaan kritiikkiinkin. Ja sitten löytyy niitä helmiä, jotka kertovat olleensa Pyhällä ensimmäistä kertaa laskemassa 60-luvulla ja muistavat, millaista oli kiivetä ensimmäistä kertaa tuolihissiin, kun siitä oli aamulla kopsuteltu jääkimpaleet irti. Nyt nämä samat alamäkihiihdosta kiinnostuneet kysyvät, että "niin onko tuossa uudessa hississä penkinlämmittimet". Kehitys on tehnyt tehtävänsä ja kysymykset muuttuvat sitä mukaa :).

Jäljellä on vielä yksi hieno päivä messuilua ja sitten nokat kohti tunturia. Lunta ja pakkasta onkin jo vähän ikävä...

-Johanna

Se on siis oikeasti musta rinne!

Rinteiden vaikeusasteitahan kuvataan tunnetusti väreillä musta, punainen, sininen ja vihreä. Pyhälläkin värikartta on ihan kohtuullisesti edustettuna.Pyhän kohdalla tulee usein kerrottua, että täältä löytyy tarpeeksi haastetta vähän kokeneemmallekin laskijalle...

Heti aluksi muistetettakoon, että minä olen siis hotelliyrittäjä enkä rinneyrittäjä, joten sen tarkempaa analyysiä en noista rinteiden väreistä tule tekemään. Itse yritän tulla alas sen rinteen, joka kohdalle sattuu, suksilla tai ilman. Ja alhaalla mietin, kannattaako tuota kokeilla uudestaan.

Esimerkiksi, Huttu-Ukkohan ei mielestäni ole minkään värinen rinne. Se ei ole rinne ensinkään, vaan PUDOTUS. Rinteessä minulla tulee mielestäni olla edes mahdollisuus kaatumisen jälkeen pysäyttää liuku alaspäin mutta Huttu-Ukko ei tätä tarjoa. Sen ominaisuuksiin kuuluu, että kun vedät lipat ylhäällä, niin voit kerätä kamasi sitten rinteen alaosassa. Ehkä silmäkulma tai kylki mustana...hmmm...jos se väri muuten tuleekin siitä.

Nyt Pyhän värikartta saa toisenkin mustan rinteen. Sen näki pari viikkoa sitten jo kaukaa, värin mukaan lukien. Todellakin musta! Juuri tällä hetkellä rinnettä peittää pieni lumivaippa ja näkyyhän siinä jo ensimmäiset laskujäljetkin. Kukahan lie onnekas (vai hullu?) kävi korkkaamassa rinteen viikonloppuna?

Kaiken kaikkiaan, tuo uusi rinne sijoittuu ihan mielettömälle paikalle. Uudesta hissistä suoraan rinteeseen ja välillä voi piipahtaa täällä meillä syömässä. Eli nyt vain avajaisia odotellessa!
Viralliset avajaisethan pidetään 4.12. mutta laskemaan päästään jo marraskuun puolella. Tervetuloa!

- Johanna

Häkellyttävä ensilumi

Miten se sitten voikin joka vuosi olla yhtä riemastuttavaa? Siis nähdä, kun ensimmäiset lumihiutaleet putoavat taivaalta. Se kyllä saa pasmat täysin sekaisin sekä aikuisilta, että lapsilta. Ainakin tunturiyrittäjien kotona...

Tuntuisi, että tässä iässä olisi jo nähnyt lunta tarpeeksi mutta ei. Joka kerta, kun näen talven ensilumen, niin löydän itseni pihalta nauttimassa lumisateesta. On jotenkin rauhoittavaa nähdä hiutaleiden hiljalleen leijailevan taivaalta. Tuossa vaiheessa en muista, että tulen jälleen kolmen kuukauden päästä sadattelemaan lumituiskussa kolatessani autoa esiin hangen keskeltä. Tai, että rukoilen "syöksysämpylääni" (tällä nimellä olen ristinyt vm -86 olevan Mitsuni) 38 asteen pakkasessa käynnistymään.

Minussa ensilumi saa aikaan oikein kunnon työkipinän. Se on varma merkki siitä, että kohta tunturissa käy taas vilske ja sekös saa meikäläiset innostumaan. Ja tänä vuonna, kun lisänä ovat vielä tulevat uudistukset hissi- ja rinnepuolella, niin sehän tuntui, että pitää kaivaa suksetkin saman tien varastosta.

Minulle ensilumen sataminen on tällä hetkellä sormia syyhyttävää mutta en kyllä uskalla kysyä työmaiden vetäjiltä ovatko he asiasta yhtä innoissaan. Jokainen voi varmaan kuvitella itsensä roikkumaan 17 metrin korkeuteen hissitolppaan, kun alla on kohtuullisen jyrkkä rinne, tuuli viuhuu korvissa ja nasauttelee kivikovia "hiutaleita" silmille. Siinä voi riemu ensilumesta olla kohtuullisen kaukana...

Me nautimme kuitenkin lumesta täysin siemauksin. Ensimmäinen lumiukko nököttää jo etupihalla. Se on tosin kuorrutettu vihreällä "karvalla". Parin sentin lumen alta löytyy vielä jotain joka muistuttaa menneestä kesästä.

Ps. Ensi kerralla pääsette itse näkemään, että musta rinne voi todellakin olla musta...

- Johanna

Ruskaa ja revontulia

Sain viime viikonloppuna jälleen muistutuksen siitä, mikä tästä Lapista tekee niin ihmeellisen. Ja kuinka se osaakaan sitten valita hetken, jolloin siitä muistuttaa. Revontulet ovat sitten käsittämättömän kauniita.

Lähdimme tosiaan perjantaina vieraidemme kanssa kohti tunturin huippua, Ravintola Tsokkaan. Iso osa vieraistamme oli ensimmäistä kertaa Lapissa, ja kuten arvata saattaa, ruska oli jo lumonnut heidät täysin. Mutta enpä osannut arvata, että illalla pääsisimme jälleen osaksi todellista Lapin taikaa.

Illallinen sujui rauhallisissa merkeissä ja sää ulkona oli aivan uskomattoman kirkas. Päätimme kahvikupposten kera siirtyä terassille ihailemaan taivaalla mollottavaa kuuta. Ja sieltä ne sitten ilmestyivät kuin tilauksesta, upeat revontulet! Ei muuta kuin äkkiä valot pois terassilta. Siellä sitten seisoimme, kaikki viisitoista henkeä, keskellä äärimmäistä pimeyttä, seuraten kuinka vihreät tulet täyttivät koko taivaan. Hetki, joka syöpyi varmasti kaikkien mieleen lähtemättömästi.

Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun revontulet näkyivät kunnolla näiden kahden vuoden aikana, kun olemme täällä olleet. Ei se ole ihme, että ihmisiä tulee ympäri maailmaa näiden luonnonilmiöiden perässä. Tunnelma vie mennessään täällä asuvankin. Ja vaikka revontulet pikkuhiljaa siitä haalistuivat, niin se ei haitannut. Pimeys toi mukanaan toisenkin tuliaisen, nimittäin tähtiä tuikki taivaalla ihan mieletön määrä. Siellä sitä sitten täristiin koko porukka kolean syysilman kourissa ja haettiin taivaalta tuttuja tähtikuvioita.

Seuraavana iltana veimme myös lapset ihailemaan tähtitaivasta. Ilokseni huomasin, että pimeys, tähdet ja mahdollisuus nähdä revontulia, tempaisi heidätkin mukaansa. Siellä seisoimme terassilla, kiikarit kourassa ja katselimme Jupiteria ja sen kuita. Unohtumattomiin elämyksiin ei aina tarvita ihmeellisiä vempeleitä. Toisinaan pysähtyminen riittää.
PS. Kuvassa meidän Petra-tyttönen nauttimassa ruskasta

Johanna

Niistä tulevista uusista "kapuloista"

Olen istunut toimiston ikkuna auki jo useita viikkoja. Jaa, että miksi? En ainakaan siksi, että olisi ollut liian kuuma. Täällä sellaisia päiviä tuntuu olevan harvassa. On vain yksinkertaisesti niin ihana kuunnella koneiden aiheuttamaa kolinaa rinteessä. Siitä tietää, että ensi kauteen lähdetään aivan uusissa tunnelmissa, UUDELLA HIIHTOPYHÄLLÄ!

Toimiston ikkunastani on suora näköyhteys tulevaan uuteen rinteeseen. Mielessäni olen jo aika monta kertaa tullut sen alas suksien, tai laudan, kanssa. Pari kertaa olen myös miettinyt, että kuinkahan kovaa tuollainen kaivuri tulisi mäkeä alas nyt kesäaikaan... On sen verran huiman näköistä tuo kaivuuhomma, että täytyy nostaa pojille hattua.

Rinnetyömaat ovat siis täydessä vauhdissa, eikä uuden hissin rakennus ole yhtään huonommassa jamassa. Vanha Polar-hissi on purettu jo alkukesällä, ja pari viikkoa sitten katselin ikkunasta, kun rekat toivat uuden tuolihissin tolppia. Julmetun kokoisia! En haluaisi olla se, joka kiipeää rasvailemaan pyöriä.

Tuo uusi "six pack" (hienompi nimitys tuolihissille) tulee nopeuttamaan huipulle nousua puolella. Ja, kun vielä saa istua mukavasti kuomun alla tuulelta suojassa, niin muutos entiseen hiihtokokemukseen tulee olemaan valtaisa. Vertaan siis siihen, että roikkuu vanhan Polar-hissin kapulassa, joka varsinkin yksin ylös mennessä oli suorastaan elämys. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka on asiasta tätä mieltä.

Eikä tässä rytäkässä sovi unohtaa perherinnettä.Raivaustyöt ovat hyvällä mallilla ja vanhan tuolihissin pyörityspäivät alkavat olla lopuillaan. Syksyllä se sitten suljetaan. Toivottavasti pääsemme vielä ennen sulkua pienelle "nostalgia-ajelulle"...Mitä tulevaisuus tuo hissivanhukselle tullessaan, siitä varmaan kuulemme myöhemmin.

Tuleva kausi tulee siis tulee siis viemään Pyhän kohti Suomen hiihdon huippua, ansaitusti. Ja mainittakoon vielä, että ILMAN KAPULOITA! Eli ei muuta kuin tervetuloa ensi kaudella Uudelle HiihtoPyhälle!

- Johanna