Meiltä kysytään aina välillä, että mitä ihmettä te teette siellä tunturissa, kun ette tee töitä? Mitäs luulisitte?
Viikonloppuna se tapahtui, nuorimmaisemmekin päätti tutustua laskettelun saloihin. Ja ihan oma-aloitteisesti! Kaksi vanhinta paloivat halusta päästä lauantaina rinteeseen ja sehän tarkoitti, että koko perhe pakkautui autoon ja nokka kohti tunturia.
Ensimmäistä kertaa, kun kauden alussa ollaan liikenteessä, niin alkuvalmistelut ottavat hieman enemmän aikaa...
Täti:"Tulehan lähemmäs ja katso kameraan." (Valokuvaus kausikorttia varten Pisteellä)
Meri:"Hei, ei se ota kuvaa, kun se valo ei räpsähdä!".
Täti:"Ottaa se, tässä ei ole salamavaloa."
Meri:"Oho, mun kännykässäkin on salamavalo ja siinä ei! Tulikohan siitä nyt varmasti hyvä?"
Täti: "Joo, valmista tuli. Ja sitten seuraavat."
(Tässä vaiheessa tuli isällekin haastetta, kun oli muistettava lasten syntymäajat)
Ja sitten vuorossa monot ja sukset. Ainakin meidän lapset tuntuvat kasvavan maata myöten, sen verran tiuhaan vaihtuu monon koko eli vuorossa oli vähän sovitusta. Aleksi, 2,5-vee, istuu vielä hissukseen ja tiirailee monohyllyjä ja seuraa tyttöjen monorallia.
Sitten kuuluu hiljainen: "Äiti, missä mun movot on?". No, kun kerran vuokraamossa ollaan, niin samahan tuo on käyttää monoja jalassa ensimmäistä kertaa ja vähän totutella niillä kävelyyn. Ensin poitsu seisoo tikkusuorana monot jalassa ja tuijottaa jalkoja. Hieman taitavat painaa...Mutta mitä vielä, poika lähtee tepastelemaan pitkin vuokraamoa monojen kanssa (ensiaskeleet tooooodellla huteran näköistä menoa mutta nopeasti löytyy sopiva tekniikka). Tytöt keräävät jo mukaansa sopivat sukset ja lähtevät isän kanssa kohti rinnettä.
Tässä vaiheessa ajattelin, että jospa alkaisin riisua Aleksilta monoja mutta hän käveleekin suksihyllyille ja kysyy: "Äiti, missä mun sukket on?".
Äiti: "Jos nyt vain testataan monoja ja ensi kerralla otetaan suksetkin."
Kysymys toistetaan hieman painokkaammin ja alahuuli jo vähän väpättäen: "Missä mun sukket on?"
Miten siinä kieltäydyt, kun toinen on niin kovasti menossa rinteeseen, joten hyllystä sopivat sukset mukaan ja totuttelemaan.
Ja hienostihan se meni, lukuunottamatta hikoilua, joka tuli kantaessani Aleksia ylös mäkeä :). Sen verran oli nimittäin huteraa seisomista, että päätimme jättää naruhissinkin väliin. Pari laskua isän jalkojen välissä ja kyllä oli itsetunto kohdallaan. "Isi ei auttaa, minä itte!" Jospa ei kuitenkaan...
Onneksi asiasta päästiin yhteisymmärrykseen ja tunti vierähti suksilla oikein mukavasti.
Tytöt, Meri 7-v. ja Petra 5-v., menivät ylös alas kuin vanhat tekijät. Meri kävi isän kanssa testaamassa Polar-rinnettäkin. Jyrkällä kuultua: "Isi, mua ei pelota ollenkaan, kunhan en vain katso alaspäin!" Taktiikka tuokin!
Kaiken kaikkiaan meillä oli rinteessä aivan upea päivä! Eli siis jos kysytään, että mitä täällä tehdään, kun ei olla töissä, niin LASKETELLAAN!
- Johanna
